Ihmisiksi kasvamista

Sehän se askarruttaa että miten olisi mielekästä aikansa käyttää tässä olevaisuudessa.

Mari Koo kirjoitti jokin aika sitten avoimuudesta ja joutilaisuudesta. Kommenteissa on myös tuumailuja & linkkejä vastineisiin joten sinne, hopi-hopi. (Se on ohi näistä mistä nyt kirjoitan, mutta täytyy tyytyä vain linkittämään hyvään juttuun, kun en ole yrityksestä huolimatta saanut asiasta kirjoitusta aikaan.)

Hurina on löytänyt itsestään lähihoitajan ja tykkää vanhustyöstä. Se on hienoa. Kävin morjenstamassa vuokranantajaani vasta. Tämä yksin asuva 88-vuotias mummo sureksi hieman sitä, että tuntee vanhojen olevan taakaksi yhteiskunnalle. Sanoin että ei se niin ole, mutta en keksinyt muuta pontta kuin äänenpainoni sanojen taakse.

Tuntuu että yhteiskuntasuunnittelu on tehty ihan vituralleen. Perhe tai sen kaltainen yhteisö on sentään ollut ihmisille sopuisa asumisen muoto ihmiskunnan alkuajoista asti. Mutta nyt meidät on eroteltu ylläpitokarsinoihin niiltä osin elämänkaarta kun emme ole veronmaksukykyisiä. Hullua kyllä iso osa veroista menee kai noiden karsinahoitoloiden kuluihin. Saisi olla mahdollisempaa se, että omat kakarat ja vanhukset hoidettaisiin pääasiassa kotona. Kokonaisuuden kannalta olisi jokaisen hyvä tiedostaa perskohtaisesti arjessaan, että tämän tehotuottoisan työläiselämän alku- ja loppupäässä tarvitsemme kaikki pyyteetöntä huoltoa. Tarpeellista olisi myös saada kunkin päivittäin osansa siitä viisaudesta mikä elää lapsissa ja vanhuksissa.

Kaveripiirissä alkaa olla kaikilla takana se kokemus, kun on istuttu ensimmäistä kertaa sairaalasängyn laidalla vilkuilemassa monitorista isän tai äidin hyppelehtivää sydänkäyrää. Muutenkin keskustelut ovat saaneet vakavampia sävyjä muutaman viime vuoden aikana. Parisuhteita, omia sekä puolison kanssa yhteisiä tavoitteita niissä arvioidaan uudella tavalla. Halutaanko sittenkään samoja asioita. Vai pelkästään toisiamme.

En silti usko että kaikissa miehissä olisi jotain vikaa, tai edes että kaikki hyvät miehet olisi jo varattu, kuten mielipiteet tuntuvat näinä päivinä läheisilläni vaihtelevan.

- Taidan jättää toiseen kertaan ajatukset siitä mitä on tullut suunniteltua. Olen aina ollut ajelehtimisen ystävä, mutta pieni päämäärätietoisuus tuntuu istuvan paremmin nykytilanteeseen. Ehkä siitä joskus jotain.